Suomen Taiteilijaseura (STS) on tänä vuonna yksi Pride-tapahtuman yhteisökumppaneista. Miksi? Koska Pride on sekä poliittisesti että taiteellisesti merkittävä tapahtuma, jossa tehdään tärkeää ihmisoikeustyötä.
Ensimmäiset Pride-tapahtumat järjestettiin USA:ssa vuonna 1970. Tarkoitus oli muistaa ja kunnioittaa vuotta aiemmin New Yorkissa tapahtuneita Stonewall-mielenosoituksia, joissa sateenkaariväki nousi puolustamaan oikeuksiaan ja vastustamaan heihin kohdistuvaa poliisiväkivaltaa. Sittemmin Pride on levinnyt suurimpaan osaan maailmaa ja siitä on tullut sekä tapa protestoida sortoa vastaan että juhlia sukupuolen ja seksuaalisuuksien moninaisuutta.
Pride on joustava yhdistelmä juhlia, poliittisia tilaisuuksia, taidetapahtumia ja mielenosoituksia — se on sekä taidetapahtuma että poliittinen tapahtuma. Taide on, käsitteenä ja ilmiönä, viime vuosikymmeninä laajentunut ja monimuotoistunut muun muassa performanssitaiteen, monitaiteen, osallistavan taiteen, yhteisötaiteen ja aktivistitaiteen kautta. Sen myötä Pride-tapahtumakin on saanut uusia taiteellisuuden muotoja ja koko tapahtumaa on aiempaa mielekkäämpää ajatella ja arvostaa myös taiteellisena tekona, eikä vain poliittisena tapahtumana, jolla on taiteellisia sivujuonteita.
Vaikka Pride tunnetaan ennen kaikkea sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöjen oikeuksia ja hyvinvointia edistävänä tapahtumana, on sillä nykyään myös paljon laajempi merkitys. Pride nimittäin edistää — sekä suoraan että välillisesti — kaikkien tasa-arvoa ja yhdenvertaisuutta sekä hyvinvointia.
Priden tarkoitus ei ole parantaa vain tiettyjen vähemmistöjen heikkoa asemaa, poistaa vain tiettyihin vähemmistöihin kohdistuvia ennakkoluuloja, sortoa ja syrjintää, vaan sen tarkoitus — sikäli kun minä sen ymmärrän — on purkaa kaikkia niitä rakenteita ja ajatustottumuksia, joilla ihmiset jaetaan normaaleihin ja poikkeaviin — tai valtaväestöön ja vähemmistöihin.
Heteronormatiivisuus on yksi tämän ajattelutavan ilmentymistä: se rakentaa yhteiskunnan ensisijaisesti heteromiehille ja -naisille. Muut sukupuolet ja seksuaaliset suuntautuneisuudet joutuvat heteronormatiivisessa yhteiskunnassa yksi kerrallaan todistelemaan, että ovat heteromiehille ja -naisille vaarattomia — ja että ovat jopa yhtä kelpoja ihmisenä olemisen muotoja kuin heteronormi.
Vaikka heteronormin mukaan elävät ihmiset olisivat kuinka hyväntahtoisia ja ennakkoluulottomia toisenlaisia ihmisiä kohtaan, ei tasa-arvo ja yhdenvertaisuus voi kunnolla toteutua — edes sukupuolen ja seksuaalisuuden osalta — niin kauan kun yhteiskunta perustuu tälle binääriselle hetero-oletukselle, joka leimaa muut ”vähemmistöiksi” ja ”poikkeuksiksi”.
Mitä enemmistö-vähemmistö-jakoon tulee, Pride-tapahtumalla on kaksinainen rooli. Yhtäältä se juhlistaa LGBTQ+ ihmisten erityislaatuisuutta, yksittäisen ihmisen ja ryhmän uniikkia luonnetta. Toisaalta se normalisoi heidät — sanan hyvässä merkityksessä — ja näyttää LGBTQ+ ihmiset osana sitä moninaisuuden kirjoa, johon kaikki ihmiset, kukin omilla tavoillaan, kuuluvat.
Vaikka esimerkiksi Suomessa LGBTQ+ihmisten elämä on nykyään monin verroin helpompaa kuin muutamia kymmeniä vuosia sitten, on Pride-liike ihan yhtä tärkeä nyt kuin 1970-luvulla. Ensinnäkin: tasa-arvo ja yhdenvertaisuus eivät ole missään vielä täysin toteutuneet. Ja toiseksi: monet puolueet monessa massa ovat viime vuosina alkaneet tavoitella valtaa nimenomaan mustamaalaamalla LGBTQ+ ihmisiä, väittämällä että sukupuolen ja seksuaalisuuksien moninaisuus on muka hirvittävä uhka valtaväestölle ja kansallisille kulttuureille. Englanninkielinen termi tälle on: weaponizing homophobia. Se tarkoittaa homofobian lietsomista ja käyttämistä aseena ei ainoastaan sateenkaariväkeä vaan myös muita tahoja vastaan.
Ugandassa tuli tänä vuonna voimaan laki, jonka mukaan ihminen voidaan tuomita homoseksuaalisista teoista jopa kuolemaan, ja niin sanotun ”homopropagandan” levittämisestä voi saada 20 vuotta vankeutta. Kyse on siitä, että tämänhetkisten vallanpitäjien on Ugandassakin kätevää harhauttaa väestöä homofobialla, jotta kansalaisten huomio ei kiinnity korruptioon, taloudelliseen epätasa-arvoon ja ympäristötuhoihin. Se, että tämä on mahdollista, ei suinkaan johdu mistään kuvitteellisesta ”afrikkalaisten takapajuisuudesta”, sillä ugandalainen homofobia on oikeastaan eurooppalaista tuontitavaraa: Ugandan anglikaaninen kirkko kehuu sateenkaariväkeä vainoavaa lakia: ”The Church of Uganda welcomes the diligent work of Parliament and His Excellency, the President, in crafting the Anti-Homosexuality Act 2023.”
Euroopassa Unkari on viime vuosina rajusti heikentänyt LGBT+ ihmisten asemaa ja oikeuksia: homopareilta vietiin adoptio-oikeus, homopropaganda kiellettiin — se tarkoittaa, että alaikäisille ei saa puhua LGBT+ asioista myönteiseen sävyyn — ja sukupuoli-identiteetin muuttaminen väestörekisterissä kiellettiin. Kaikki tämä tapahtui ”unkarilaisuuden ja perinteisten arvojen suojelemisen nimissä”.
Unkari on räikeä tapaus, mutta ei suuri poikkeus, sillä lukemattomat suvaitsemattomat poliittiset liikkeet ja puolueet muissakin Euroopan maissa ja USA:ssa keräävät nykyään kannatusta esiintymällä sankarina, joka puolustaa ”perusihmistä” ja hänen elämäntapaansa sateenkaariporukan juonilta ja hyökkäyksiltä. Jotkut viljelevät samaa retoriikkaa myös Suomessa.
Tietenkin myös Vladimir Putinin Venäjä perusteli hyökkäystään Ukrainaan muun muassa tarpeella torjua ”venäläisille perinteille ja luonnolle vaarallista LGBTQ-ideologiaa”. (Tsekkaa huviksesi Putinin puhe 24.2.2022ja Emil Edenborgin artikkeli Putin’s Anti-Gay War on Ukraine.)
Kohtalon ivaa on siinä, että kun monet sorretut ja keskivertoa heikommassa asemassa olevat ryhmät ovat alkaneet tehdä yhteistyötä intersektionaalisuuden nimissä, niin vastaavasti myös vihaa lietsovat ja syrjintää kannattavat tahot ovat alkaneet niputtaa kaikkia vastustamiaan tahoja yhteen. Salaliittoteoriat, joissa esimerkiksi kuvitellaan, että ei-valkoiset ja ei-heterot uhkaavat valkoisen ”rodun” olemassaoloa ja asemaa, ovat saavuttaneet uutta suosiota ja nousseet marginaalista mainstreamiin. Sateenkaariporukka, pakolaiset, koronarokotteet, ilmastoaktivistit, ”vasemmistolainen kulttuurieliitti” ja ties mitkä muut ovat joillekin ihmisille yhtä ja samaa vihollisrintamaa, jota vastaan he taistelevat kuvittelemalla kuuluvansa jonkinlaiseen ”tavallisten ja normaalien perusihmisten” enemmistöön. Sitä enemmistöä ei ole. Jokainen meistä kuuluu moneen vähemmistöön: vaikkapa raviurheilun harrastajiin, jazz-musiikin ystäviin, hiihtäjiin, luterilaisiin, homoihin, talviuimareihin, demareihin, metsästäjiin, markkinataloususkovaisiin, sähköasentajiin, kaappikellonkerääjiin, pianonvirittäjiin, koiranäyttelyaktiiveihin, sukupuolensa korjaajiin tai vesivärimaalareihin.
Taide on osa yhteiskuntaa ja olisi hyvä jos se — taiteilijajärjestöjä myöten — olisi mahdollisimman aktiivinen ja rohkea osa yhteiskuntaa ja yhteiskunnallista keskustelua.
STS ei yleensä ota kantaa niin sanottuihin ”yleispoliittisiin kysymyksiin”, vaan keskittyy vain taideasioihin ja kulttuuripolitiikkaan. Joskus kuitenkin teemme poikkeuksia. Ukrainan sodan alettua STS tuomitsi Venäjän hyökkäyksen, kun Ukrainan Taiteilijaseura sitä pyysi. Emme toki kuvitelleet, että langettamamme tuomio Putinia tai ketään muutakaan välttämättä kauheasti hetkauttaisi, mutta toivoimme eleellä silti olevan jotain merkitystä. Mielestäni tällaisia poikkeuksia olisi hyvä tehdä enemmän. Taidealan järjestöjen ei pidä keskittyä ainoastaan ajamaan omien ammattikuntiensa suppeaa etua. Taide on osa yhteiskuntaa ja olisi hyvä jos se — taiteilijajärjestöjä myöten — olisi mahdollisimman aktiivinen ja rohkea osa yhteiskuntaa ja yhteiskunnallista keskustelua.
Pride-tapahtuman yhteisökumppanina oleminen on poliittista, taidepoliittista ja taiteellista työtä ihmisoikeuksien puolesta. On ilo tehdä sitä kannustamalla, tukemalla ja juhlimalla yhdessä.
Helsingissä 26.6.2023
Kirjoittaja on kirjailija, kuvataiteilija, teatteri- ja elokuvaohjaaja sekä tutkija. Hän on myös Suomen Taiteilijaseuran puheenjohtaja ja vastaavien järjestöjen Euroopan kattojärjestön, IAA Europen puheenjohtaja.