Suvi Nurmi: Vapauden varjopuolet

Suvi Nurmen Kartasto-ympäristötaideteos (2015) Palas-taidepolulla. Kuva: Suvi Nurmi.

Suvi Nurmen Kartasto-ympäristötaideteos Palas-taidepolulla. Kuva: Suvi Nurmi.

Ajattelen usein, että taiteilijan työssä parasta on sen vapaus. Ehdin työskennellä yhdeksän vuotta kenkäkaupan myyjänä taiteellisen työni rahoittamiseksi ennen kuin uskalsin jättäytyä apurahojen varaan, joten tämänhetkisessä tilanteessani osaan totisesti arvostaa vapautta. Sitä, että voin laatia itse omat aikatauluni, nukkua niin myöhään kuin haluan, tehdä työt silloin kun siihen on paras fiilis ja lähteä välillä kuukaudeksi residenssiin keneltäkään lupia anomatta.

Vapautta arvostaa sitäkin enemmän, kun sen käsittää määräaikaiseksi. Apurahakausi ei kestä ikuisesti, joten onnekkaasta tilanteesta on otettava kaikki irti silloin, kun se osuu kohdalle. Jossain vaiheessa luultavasti joudun palaamaan kenkäkaupan kassalle, ja sen myötä aikaa ja mahdollisuuksia taiteen tekemiseen on jälleen enää murto-osa nykyisestä. Harvapa taiteilija saa kellua katkeamattomassa apurahavirrassa vuodesta toiseen.

Toisaalta taiteilijan työssä juuri vapaus on se, mikä toisinaan ahdistaa. Se, ettei ole pomoa kertomassa, miten tunnit kannattaisi käyttää, jotta työ edistyisi parhaiten. Se, että kaikki päätökset aiheen rajaamisesta ripustusmenetelmiin ja materiaalivalinnoista dokumentointiin joutuu tekemään yksin. Ja tietenkin se, että työn valmistumisen takarajasta tulee huolehtia itse eikä kukaan ole muistuttamassa, apuraha- ja residenssihakujen umpeutumisista puhumattakaan. Kirjanpito on minulle ehkä kaikkein haastavin osa-alue, ja jos olisin varoissani, palkkaisin takuulla jonkun toisen hoitamaan sitä puolestani.

Nykyajan kuvataiteilija on myös toisenlaisen vapauden vanki. Kaikki vaikuttaa olevan kentällä sallittua. Kuvataiteilijan ei nimikkeestään huolimatta edellytetä tekevän edes kuvaa, vaan hän voi työskennellä vaikka pelkästään äänen tai valon parissa, käyttää välineenä omaa kehoaan tai keskittyä silkkaan tekstiin. Mahdollisuudet ovat rajattomat.

Mikään yksittäinen taidesuuntaus ei ole vallassa siinä määrin, että se sitoisi taiteilijoita tiettyyn muottiin, ja vähätkin rajat on tehty rikottaviksi. Nykytaiteen nimissä voi laittaa näytille kirjaimellisesti mitä tahansa, ja siitä onkin tullut suoranainen vitsin aihe. Kerta toisensa jälkeen kuulee kerrottavan taidemuseon siivoojista, jotka ovat tietämättömyyttään heittäneet arvokkaan teoksen roskikseen, koska eivät ole tunnistaneet sitä taiteeksi.

Moni taideopiskelija varmasti ahdistuu käsittäessään mahdollisuuksiensa määrän. Omaa tekemisen tapaa voi olla vaikea löytää edes viiden vuoden opintojen aikana, jos vaihtoehtoja on niin monia, ettei tiedä, mistä kokeilun edes aloittaisi. Samalla voi tuntua siltä, että kaikki on jo tehty ja nähty moneen kertaan. Miten löytäisi tuoreen näkökulman, joka olisi yleisöllekin uusi? Miten voisi erottua muista taiteilijoista?

Vapauteen liittyy aina myös vastuu. Vaikka periaatteessa taiteessa onkin kaikki sallittua, sitä ei tulisi käyttää oikeutuksena mille tahansa. Nykypäivän kovanahkaista taideyleisöä ei kylläkään ole kovin helppo kohahduttaa, mutta onko se toisaalta tarpeenkaan. Joskus vaikuttaa siltä, että taiteilijat valitsevat aiheekseen jonkin polttavan poliittisen kysymyksen tai sortuvat mauttomuuksiin lähinnä saadakseen nimelleen näkyvyyttä, ilman että työssä on sielu mukana. Laskelmointi ja taide eivät minun maailmassani kuulu yhteen.

Minusta tärkeintä on tehdä täydellä sydämellä sitä, mikä omimmalta tuntuu, oli siitä yleisöllä tai kriitikoilla mitä sanottavaa tahansa – tai vaikkei olisi mitään. Taiteen ei ole aina pakko provosoida. Yhteiskunnalliseen keskusteluun voi osallistua myös hienovaraisemmilla tavoilla ja pienemmin askelin. Jos teos onnistuu herättämään jonkin uuden oivalluksen yhdenkin ihmisen mielessä ja saa maailman näkymään hetken aikaa toisesta vinkkelistä, koen taiteilijana onnistuneeni.