Suvi Nurmi: Rakkaudesta residensseihin

Kuva: Suvi Nurmi

Kuva: Suvi Nurmi

Kymmenen vuotta sitten, opiskellessani toista vuotta Kuvataideakatemiassa, törmäsin ensimmäistä kertaa taiteilijaresidenssin käsitteeseen. Useat vierailevat luennoitsijat kertoivat silloin omista residenssijaksoistaan ulkomailla ja niiden vaikutuksesta taiteelliseen työskentelyynsä. Ajatus tuntui kummalliselta ja kaukaiselta: mitä järkeä siinä muka oli, että matkusti ulkomaille työskentelemään kuukaudeksi tai puoleksi vuodeksi? Hauskaa ja mielenkiintoista se varmasti oli, mutta oliko siitä todella hyötyä?

Nykyään puolestaan tuntuu kummalliselta, että olen joskus suhtautunut asiaan epäilyksellä. Residenssityöskentelystä on tullut vuosien varrella olennainen osa myös omaa taiteellista työtäni. Viime vuosi oli tähänastinen ennätykseni, kun sain työskennellä peräti kolmessa eri residenssissä, ja tänäkin vuonna residenssijaksoja tulee olemaan kaksi.

Taiteilijat ovat kautta aikojen käyneet kotimaansa rajojen ulkopuolella hakemassa vaikutteita työhönsä, ottamassa oppia toisilta taiteilijoilta ja etsimässä inspiraatiota. Nykyaikana voisi kuvitella, että vaikutteita saisi lähtemättäkin, kun netin kautta koko maailma on ulottuvillamme kotoa käsin. Toisaalta taiteilijaresidenssin ei missään tapauksessa ole pakko sijaita ulkomailla, jotta sillä olisi annettavaa omalle työskentelylle.

Residenssit tarjoavat taiteilijalle oman kokemukseni mukaan kolme merkittävää etua. Ensinnäkin, ne mahdollistavat tehokkaan irrottautumisen arkikuvioista. Oli residenssi sitten Sydneyssä tai Sysmässä, se on joka tapauksessa muualla kuin kotona ja tutulla työhuoneella. Kun arkielämän kaavat aikaavievine rituaaleineen eivät häiritse työskentelyä, voi luovuudelle antaa enemmän tilaa. Uusi ympäristö tarjoaa tuoreita näkökulmia ja ravistelee irti rutiineista.

Toiseksi, rajattu residenssiaika mahdollistaa täysipainoisen keskittymisen omaan työhön. Yli kahden kuukauden jakso voi tosin olla jo niin pitkä, että paras draivi alkaa herpaantua. Kuukauden ajan intensiteetti on helppo säilyttää alusta loppuun, mutta silloin puolestaan ei välttämättä jää aikaa tutustua syvällisesti ympäristöön ja paikalliseen yhteisöön. Minulta kysyttäessä täydellinen residenssijakson pituus olisikin jotain siltä väliltä.

Kolmanneksi, yhteisöllisissä residensseissä tutustuu väistämättä toisiin taiteilijoihin, ja parhaimmillaan se mahdollistaa aidon verkostoitumisen. Väkinäinen esittäytyminen näyttelyiden avajaisissa on aina tuntunut minusta vaivaannuttavalta, mutta residenssin rennossa ilmapiirissä ihmisiin tutustuu luontevasti ja lämpimästi. Olin lokakuussa 2013 residenssissä Mustarinda-talossa Hyrynsalmella, ja yhä edelleen hymyilyttää muistella sitä, kun vaihdoin autoon talvirenkaat ensimmäistä kertaa elämässäni yhdessä japanilaisen valokuvaajan ja suomalaisen mediataiteilijan kanssa, jotka olivat hommasta yhtä ulalla kuin minäkin. Kaikilta residenssijaksoiltani on jäänyt minulle sellaisia ystäviä, joiden kanssa olen edelleen tekemisissä. Useiden kanssa on tullut tehtyä myöhemmin yhteistyötäkin.

Parhaimmillaan residenssityöskentely on mielestäni silloin, kun uuteen paikkaan voi mennä avoimin mielin, vailla valmista suunnitelmaa tai tietoa siitä, mitä työskentely tuo tullessaan. Paikkasidonnaiselle taiteelle residenssijakso tuntemattomassa ympäristössä on täydellinen maaperä.