Suvi Nurmi: Kielivalinnan vaikutus

Kyläsaaren vastaanottokeskuksen runotyöpaja vuonna 2011. Kuva Suvi Nurmi.

Kyläsaaren vastaanottokeskuksen runotyöpaja vuonna 2011. Kuva Suvi Nurmi.

Tekstipohjaista taidetta tehdessä joutuu väistämättä ottamaan kantaa kieleen. Suomessa olen toteuttanut teokseni enimmäkseen suomeksi, koska myös teoksissa käyttämäni tekstimateriaali on ollut suomenkielistä. Jonkin verran olen käyttänyt teoskielenä englantia silloin, kun se on erityisen perusteltua, esimerkiksi laululyriikoita yhdistelevissä teoksissani sekä James Joycen Odysseukseen pohjautuvassa teksti-installaatiossani. Kielivalinta tulee tehtyä tilanteen ja ympäristön, teoksessa käytetyn aineiston sekä oletetun yleisön perusteella. Ei ole kuitenkaan itsestäänselvää, minkä kielen valitsee välineekseen.

Kielivalinnan ongelmallisuus paljastui minulle ensimmäisen kerran vuonna 2006, kun törmäsin ANTI-festivaalilla Kuopiossa brittiläisten taiteilijoiden Bill Aitchisonin ja Julia Lee Barclayn teokseen Micro-Macro-scope. Teoksessa teksti oli merkittävässä roolissa, ja sen kielenä oli alusta loppuun englanti. Vaikka teos oli mielestäni vaikuttava ja hieno, kielivalinnan yksipuolisuus rokotti sitä pahasti. Osallistujien oletettiin paitsi ymmärtävän puhuttua englantia sujuvasti, myös kykenevän tuottamaan teokseen uutta tekstiä englanniksi. ANTI-festivaalin yleisö koostuu enimmäkseen tavallisista kuopiolaisista, joista monet saattavat olla jo eläkeikäisiä, eikä kaikkien voi olettaa osaavan englantia täydellisesti. Olisin toivonut teokseen jonkinlaista mahdollisuutta osallistua omalla äidinkielellä, tai vähintään osallistumisohjeiden kääntämistä suomeksi. Edes festivaaliohjelmassa ei varoitettu, että teoksen kokemisessa hyvä englanninkielentaito on välttämätön.

Brittitaiteilijoiden kohdalla englannin käyttö teoksen ainoana kielenä on vielä ymmärrettävissä, mutta toisinaan törmää hämmentävästi myös suomalaisten taiteilijoiden Suomessa esitettäviin teoksiin, joiden kielenä on vain ja ainoastaan englanti. Runsaasti puhetta sisältävässä videoteoksessa suomenkielinen tekstitys ei olisi mielestäni paljon vaadittu, mutta sitäkään ei aina ole saatavilla. Tällaisessa tilanteessa tulee kiusallinen tunne taiteilijan välinpitämättömästä suhtautumisesta kotiyleisöön, ikään kuin teos olisi ilman muuta tarkoitettu suuremmille areenoille kuin pieneen Suomeen.

Minusta taiteilijan tulisi osoittaa kielivalinnassaan nöyryyttä ja huomioida teoksen senhetkisen yleisön kielitaito. Työskennellessäni itse ulkomailla yritän mahdollisuuksien mukaan hyödyntää paikallisia kieliä, vaikken niitä itse osaisikaan, tai vähintään tarjota paikallisille asukkaille mahdollisuuden osallistua teoksiini omalla äidinkielellään. Kieli on ajattelun väline, jonka kautta koko maailmankatsomuksemme suodattuu, eikä ole siksi yhdentekevää, millä kielellä tuotamme ja koemme taidetta.

Pidin vuonna 2011 Helsingin Kyläsaaressa pakolaisten vastaanottokeskuksessa sarjan yhteisöllisiä runotyöpajoja. Pakolaisten kohtaamasta suomenkielisestä lomakebyrokratiasta poimitut sanat olivat työpajoissa saatavilla mm. arabiaksi ja venäjäksi, joista en itse osaa edes aakkosia. Osallistujat saivat ottaa hankalissa yhteyksissä kohtaamansa sanat uudelleen haltuun järjestämällä niistä runoja karnevalistisessa hengessä. Itse jäin kieltä ymmärtämättömänä ulkopuoliseksi, mutta minua lämmitti se, miten paljon riemua työpajasta ja sen lopputuloksista vaikutti olevan osallistujille. Kieleen liittyy aina valtasuhteita, ja tässä tilanteessa valta annettiin heille.

Maahanmuuton lisääntyessä suomalainenkin taiteilija joutuu punnitsemaan kielivalintojaan entistä tarkemmin. Vain yhden kielen käyttämisellä rajaa väistämättä osan yleisöstä teoksen ulkopuolelle. Tämä on asia, jonka kanssa painin jokaisen teokseni kohdalla. Teoksen kaikkia potentiaalisia kokijoita ei tietenkään ole mahdollista huomioida henkilökohtaisesti, mutta taideteoksen kielivalinnan tulisi mielestäni aina olla tiedostettu, tarkkaan harkittu ja hyvin perusteltu – edes taiteilijalle itselleen.