Suvi Nurmi: Taideteos julkiseen tilaan – ilmaiseksi vai ei?

-teos Kaisa-kirjastossa. Kuva: Suvi Nurmi.

Suvi Nurmen installaatio Kaisa-kirjastossa. Kuva: Suvi Nurmi.

Viime viikkoina on keskusteltu kiivaasti siitä, että taiteilijoilla pyritään teettämään töitä ilmaiseksi. Uran alkuvaiheessa olen itsekin tehnyt lukuisia ilmaiskeikkoja ihan vain kartuttaakseni kokemusta ja ansioluetteloani – kukapa ei – mutta pari vuotta sitten päätin, etten enää ottaisi vastaan tarjottuja töitä, jos niistä ei olisi tiedossa palkkiota. Joskus tulee kuitenkin eteen myös hankalampia tilanteita, joissa joutuu punnitsemaan periaatteitaan tarkkaan.

Kesäkuussa 2014 osallistuin omalla teoksellani poikkitaiteelliseen Bloomsday-festivaaliin, jossa aktivoitiin James Joycen Odysseus-romaanin tapahtumapaikkojen vastaavuuksia Helsingissä taiteen keinoin. Erkki Soinisen ideoimassa ja luotsaamassa kaupunkitaidetapahtumassa jokaiselle mukaan kutsutulle taiteilijalle annettiin lähtökohdaksi yksi romaanin luku sekä paikka, johon teos tuli toteuttaa. Tapahtuman järjestämiseen oli saatu Koneen säätiön apuraha, josta lohkaistiin pieni siivu jokaiselle mukana olevalle taiteilijalle, joten palkkiopuolikin oli kunnossa.

Minun kohdalleni osui yhdeksäs luku, jossa akateemiset nuorukaiset keskustelevat uskonnosta, filosofiasta ja taiteesta Dublinin yliopiston kirjastossa. Luonteva vastaavuus tilalle löytyi Helsingin yliopiston uudesta pääkirjastosta, Kaisa-talosta. Kirjastoon johtava pyöreä aulatila inspiroi minua erityisesti, ja päätin toteuttaa teokseni tilan yllä ristikon muodostavien kattopalkkien yhteyteen.

Aulatilan saaminen taiteen käyttöön onnistui pelkällä kysymisellä, ja sopimukseen kuului, että teokseni saisi olla paikallaan kahden viikon ajan. Toteutin tilaan kattopalkkien mukaan mitoitetun suurikokoisen teksti-installaation, jonka aineistona olivat Odysseus-romaanin englanninkielisen painoksen yhdeksännen luvun useimmin toistuvat sanat.

Kun teos oli valmis ja ripustettu, yhteyshenkilöni Kaisa-kirjastossa ihastui siihen yllättäen niin, että ehdotti sen jäävän tilaan sovitun kahden viikon sijasta koko kesäksi tai jopa pysyvästi. Hän intoili, että teokseni voitaisiin lunastaa kirjaston kokoelmiin, ja kehotti minua nimeämään sille hinnan.

Olin jo suurin piirtein ehtinyt poksauttaa pullon kuohuvaa, kun kävikin ilmi, että yhteyshenkilöni oli ylittänyt asiassa valtuutensa eikä hänen esimiehensä ollutkaan samoilla linjoilla teokseni lunastamisesta. Tilannetta mutkisti vielä se, että aulatila ei kuulunut sittenkään kirjaston tiloihin, kuten oli luultu, vaan se oli virallisesti yliopiston yleisiä tiloja. Niin ollen päätös asiasta ei edes kuulunut kirjaston henkilökunnalle ja heidän oli helppo pestä kätensä koko jutusta. Yliopistokaan ei teoksen lunastamisesta innostunut.

Mietin pitkään vaihtoehtojani. Olisin voinut ottaa installaationi alas vaikka saman tien, mutta en halunnut tehdä niin. Silloin teos olisi vain lakannut olemasta, sillä juuri kyseiseen tilaan suunniteltuna sitä ei olisi voinut siirtää esille muuallekaan. Helpoin ja miellyttävin ratkaisu oli jättää installaatio esille tilaan, johon se sopi täydellisesti ja jossa siitä oli iloa sekä tilan henkilökunnalle että kirjaston kävijöille. Nyt, miltei kaksi vuotta myöhemmin, teos on esillä edelleen.

Moni kollega on arvostellut tekemääni valintaa kovin sanoin. Heidän mielestään teen suuren virheen antaessani teokseni olla tilassa esillä ilmaiseksi. Uskallan kuitenkin olla eri mieltä. Ratkaisevaa asiassa on mielestäni se, että teos syntyi omasta aloitteestani eikä suinkaan tilaustyönä. Hommaan ryhtyessäni en ollut olettanutkaan saavani sen tekemisestä rahaa enempää kuin Bloomsday-tapahtuman teospalkkion verran. Jos kyse olisi ollut tilaustyöstä tai jos teoksen lunastamisesta olisi jo ollut mustaa valkoisella, palkkiotta jääminen olisi luonnollisesti ollut täysin toinen asia.

Julkisiin tiloihin oma-aloitteisesti taidetta tehdessäni olen tottunut siihen, että tilan saa käyttöön ilmaiseksi, mutta varsinaista rahallista hyötyä on yleensä turha odottaa. Jos periaatteenani olisi, etten toteuta suunnittelemaani teosta ellei minulle makseta siitä, olisi suurin osa tähänastisista teoksistani jäänyt tekemättä.

On muistettava, että monet taiteilijat maksavat galleriatiloista satojen eurojen vuokria, ja silti myös teosten valmistamiseen kuluu rahaa yhtä lailla. Yllättävän harva kyseenalaistaa sen, että taiteilijat pitävät gallerianäyttelyitä omalla kustannuksellaan saamatta niistä rahallista korvausta – paitsi mahdollisten teosmyyntien muodossa. Näen asenteissa melkoisen ristiriidan.

Tietenkin toivon edelleen, että teokselleni löytyisi ostaja, jonka myötä sen pysyvyys taattaisiin ja se saisi ansaitsemansa arvostuksen. Sitä odotellessa olen kuitenkin tyytyväinen siihen, että teos saa olla esillä. Kaisa-talon läpi kulkee päivittäin satoja ihmisiä. Aulatilaa tarkkaillessani olen ilokseni huomannut, että teokseni alla olevilla penkeillä viihdytään, tekstejä ihastellaan ja teoskylttiä luetaan. Julkisessa tilassa pysyvästi esillä oleva teksti-installaatio toimii myös edustavana käyntikorttina: jos minulta kysytään, millaista taidetta teen, voin opastaa kysyjän Kaisa-talon aulaan.