Suvi Nurmi: Sattuman kautta

Kuva: Suvi Nurmi.

Kuva: Suvi Nurmi.

Olen painattanut itselleni käyntikortteja, joissa yhteystietoni ovat upotettuina taiteellista ajatteluani kuvastavien sanojen sekaan. Käyntikortistani saa varsin hyvän tuntuman siitä, mistä taiteessani on kysymys. Sanat ovat ympäristö, osallistuminen, tilanne, kirjallisuus, tarkkailu, teksti, tila, läsnäolo, paikkasidonnaisuus, teko, hetkellisyys, keskustelu, runo, taide, kieli, yhteisö, sana, leikki ja sattuma.

Keskustelin helmikuussa erään näyttelyvieraani kanssa, joka innostui käyntikorttini sanoista. Ne tuntuivat hänellekin erityisen merkityksellisiltä ja hän koki itsensä suorastaan sielunsukulaisekseni sen ansiosta. Mutta sitten hän huomasi epäkohdan: miksi olin listannut ”sattuman” yhdeksi taiteeni avainsanoista? Hän oli nimittäin sitä mieltä, ettei sattumaa ole olemassakaan.

Minulle sattuma on ollut aina keskeinen osa teosteni syntyprosessia. Uutta projektia aloittaessani minulla saattaa toki olla hahmoteltuna alustava suunnitelma siitä, miten oletan asioiden etenevän, mutta pyrin pitämään aina silmät ja korvat auki sattumalle. Kun työskentelee yhdessä muuttuvan ympäristön ja toisten ihmisten kanssa, on liki mahdotontakin pitää kaikkia lankoja tiukasti omissa hyppysissä, ja sattuman vaikutusta vastaan kamppailu olisi paitsi hyödytöntä, myös hölmöä.

Parhaillaan olen työstämässä Mäkelänkadulla sijaitsevaan Bar Backas -ravintolaan teosta, jonka aineistona ovat paikan päällä salakuunnellut keskustelut. Mennessäni ensimmäistä kertaa tekemään kenttätyötä ravintolaan muistivihko ja kynä kourassani olin aikonut istahtaa johonkin sopivaan nurkkaan ja pysytellä huomaamattomana ja sivullisena tarkkailijana – vaan kuinka kävikään! Ravintolan vakiojengi istutti minut välittömästi omaan pöytäänsä, ja olin miltei pakotettu kertomaan heille, millä asialla olin.

Kuullessaan, että aioin kirjoittaa kuulemiani repliikkejä muistiin taideteosta varten, eräs porukan jäsen työnsi eteeni upean, vanhanaikaisen kirjoituskoneen, jonka oli samana päivänä ostanut kirpputorilta hetken mielijohteesta. Niinpä päädyin kirjoittamaan kuulemiani lausahduksia sillä. Kuvitelmani hiljaisena tarkkailijana toimimisesta romuttui äänekkäästi, sillä kirjoituskone oli sitä mallia, jossa näppäimiä sai takoa tosissaan. Kirjoittamistani ei voinut olla huomaamatta edes baarin perimmäisestä nurkasta.

Tulin maininneeksi kirjoituskoneen omistajalle, että minullakin oli sattumoisin kotona samanlainen 70-luvun rakkine. Riemastuneena hän ehdotti, että alkaisimme pitää ravintolassa kirjoituskonetreffejä. Siitä on nyt kuukauden verran aikaa, ja olemme sittemmin tavanneet kerran tai pari viikossa. Viime kerralla kirjoituskoneiden kokoontumisajoissa oli jo kolmaskin kone paikalla ja meteli oli sen mukainen. Muiden ravintola-asiakkaiden palaute on onneksi ollut pelkästään huvittuneen kiinnostunutta, ja myös baarimikot ovat suhtautuneet myötämielisesti.

Minua ja kirjoituskonettani vastapäätä on istahtanut milloin kukakin baarin asiakas kertomaan elämäntarinaansa, lausumaan runoa tai heittämään tuhman vitsin odottaen pilke silmäkulmassa, että kirjoitan joka sanan ylös. Myös kauempana istuvissa seurueissa tarkkaillaan jatkuvasti hymyssä suin, minkä lausahduksen jälkeen kirjoituskoneeni alkaa raksuttaa kiivaammin. Vaikka tämä on kaukana siitä autenttisten keskusteluiden salakuuntelusta, jota projektilta etukäteen odotin, olen ottanut sattuman myötä tarjoutuneen uudenlaisen työskentelytavan avosylin vastaan.

Kirjoituskonettaan minulle alun perin lainannut Tuomas on saanut kirjoitettua tapaamistemme aikana jo useamman luvun suurromaaniinsa ”Vallilan sota ja rauha”, joka kuulemma valmistuu vuonna 2030. Romaanin henkilögalleria koostuu baarin vakioasiakkaista. Minullakin on siinä osa.

Vaikka oman teokseni tekstit lähtevät jo ensi viikolla tarrafirman painettaviksi toukokuun lopulla tapahtuvaa installointia varten, olen vakuuttunut siitä, että kirjoituskonetreffit Bar Backasissa ovat tulleet jäädäkseen. Odotan mielenkiinnolla, milloin seuraava kone liittyy seurueeseen.