Suvi Nurmi: Katutaidetta teatterissa

Säännöt-teos Turussa vuonna 2013. Kuva: Suvi Nurmi.

Säännöt-teos Turussa vuonna 2013. Kuva: Suvi Nurmi.

Olin maaliskuun puolivälissä Lappeenrannassa PROS-katutaideseminaarissa, joka järjestettiin kaupungin vanhalla teatteritalolla. Purkutuomion saanut rakennus oli maaliskuun loppuun asti näyttämönä kiehtovalle ja monipuoliselle 5000 m2 -taidenäyttelylle, jota tehdessä yli sata taiteilijaa on saanut vapaat kädet. Vanhan teatterin kaikki kerrokset ja tilat on otettu käyttöön – näyttämöstä, katsomosta ja lavastamosta aina kellarin salaperäisiin käytäviin ja komeroihin saakka.

Seminaaripäivänä näyttely oli muulta yleisöltä kiinni. Koska halusin ehtiä tutustua teoksiin rauhassa, mutta aikatauluni oli tiukka, lähdin kiertelemään näyttelyä seminaarin vielä jatkuessa. Sen johdosta sain kuljeskella teosten keskellä kaikessa rauhassa, muun seminaariyleisön istuessa vielä katsomossa. Yksin vanhan teatterin tiloissa harhailu antoi teosten kokemiselle erityistä intensiteettiä.

Parhaimpia teoksia olivat mielestäni sellaiset, joissa talo ja sen historia oli nostettu tärkeään rooliin. Vanhan teatterin jännittäviä tiloja ja niiden yhä paikallaan olevaa esineistöä hyödyntävät teokset olivat lumoavia ja muuttivat parhaimmillaan kokonaisen huoneen taideteokseksi. Oli inspiroivaa nähdä, miten oivaltavilla tavoilla tilaa ja sen henkeä oli pystytty hyödyntämään.

Katutaide sopi seminaarin teemaksi 5000 m2 -näyttelyn yhteydessä erinomaisesti. Vaikka teokset oli sijoitettu rakennuksen seinien sisälle eikä suinkaan kadulle, niissä oli keskeistä tilan kanssa käyty vuoropuhelu ja sen lähtökohdista toimiminen. Katutaiteen perinteeseen näyttely kytkeytyi myös siksi, että tila ei ollut kuvataiteelle tarkoitettu, vaan se oli ikään kuin vallattu.

En ole koskaan mieltänyt itseäni katutaiteilijaksi, mutta kuunnellessani Lappeenrannan seminaarin puheenvuoroja tunnistin yllätyksekseni niistä itseni. Samoin kävi tällä viikolla ollessani seuraamassa Taideyliopistolla järjestettyä Ilman lupaa -seminaaria, jonka aiheena oli luvaton julkinen taide. Huomasin tuntevani välitöntä hengenheimolaisuutta monen teoksiaan esitelleen taiteilijan kanssa. Olenhan itsekin kerran toisensa jälkeen jalkautunut kaupunkitilaan ja toteuttanut teokseni saumattomaksi osaksi sitä. Usein teoksissani on kyse vieläpä ympäristön kommentoinnista, mikä myös tuntuu sopivan katutaiteen kuvaan.

Kesällä 2013 Turussa järjestin työpajan, jossa materiaalina olivat kaupungin järjestyslain sanat. Niistä kuka tahansa sai poimia mieleisensä ja järjestää uudelleen, ja tällä menetelmällä syntyneet uudet, vähintäänkin anarkistiset järjestyssäännöt olivat esillä Turun kaupunginkirjaston aidassa viikon verran osana Olohuone 306,4 km2 -kaupunkitaidetapahtumaa.

Helsingin Kalasataman Konttiaukiolla pidin kesällä 2010 viiden työpajan sarjan, jossa osallistujien käytössä olivat kaikki rantaa seurailevan kävelyreitin varrelta kirjoitetussa muodossa löytämäni sanat. Niistä syntyi reittiä reunustavaan aitaan paikkasidonnaisia, myllerryksessä olevaa aluetta kommentoivia runoja – osuvasti luvallisen graffitiseinän kylkeen.

Kalliossa toteutin vuonna 2009 teoksen nimeltä ”Nuolileikki” osaksi Kuvataideakatemian Tuntematon kaupunki -tapahtumaa. Opetin siinä paikallisille lapsille vanhan korttelileikin, jota äitini oli leikkinyt samassa pihapiirissä Kolmannella linjalla 50-luvulla. Teos koostui paitsi opetustilanteesta, myös itse leikkimisestä, johon myös äitini otti osaa. Omanlaistaan katutaidetta sekin.

Ilahduttavasti myös graffiti on viime vuosina hiipinyt osaksi korkeakulttuuria aina taidemuseoihin asti. Nollatoleranssivuosien jälkeen myös spraymaalin kanssa operoivat katutaiteilijat uskaltavat yhä rohkeammin kysyä lupia teoksilleen, ja toivottavasti vähitellen päästäänkin tilanteeseen, jossa tekijät voivat myös odottaa työstään palkkioita – sakkojen sijaan.