Suvi Nurmi: Aloittamisen vaikeus

Kuva: Suvi Nurmi

Kuva: Suvi Nurmi

Kävin viikonloppuna vanhan taiteilijaystäväni näyttelyssä, ja viimeisen aukiolopäivän kunniaksi hän päivysti itse gallerialla. Aikaa ja sen kokemista eri vinkkeleistä tarkastelevat, kookkaat maalaukset täyttivät tilan komeasti ja tekivät minuun vaikutuksen. Yllätyksekseni ystäväni kertoi, että suuritöisiltä vaikuttavat teokset olivat syntyneet tosiasiassa parissa kuukaudessa.

Valmistautuminen näyttelyyn oli kyllä aloitettu jo reilusti aikaisemmin, mutta galleria-ajan lähestyessä taiteilija oli yhtäkkiä vain havahtunut oivallukseen, että hänen tarvitsikin tehdä jotain tyystin toisenlaista. Niinpä hän oli hylännyt jo valmistuneet työt ja aloittanut viimetingassa sarjan kokonaan uusia. Ehkä näyttely oli minusta vaikuttava juuri siksi, että teoksista välittyi raju ja palava tekemisen tuntu, uudenlainen oivallus ja innostus. Maali oli kuulemma ollut vielä märkää teoksia ripustettaessa.

Tunnustin ystävälleni, että vaikka itse tietäisin jonkin tulevan projektini deadlinen jo kaksi vuotta etukäteen, en koskaan osaa aloittaa varsinaista työtä ennen kuin kuukautta tai aikaisintaan paria ennen. Totta kai pyörittelen asiaa päässäni alusta alkaen, mutta konkreettisen työn aloitan yleensä vaarallisen myöhään. Kerta toisensa jälkeen stressaannun aloittamattomuudestani etukäteen, vaikka tiedänkin, että minun työskentelytapani nyt vain on tällainen. Viimeiset viikot tai ainakin vuorokaudet ennen ripustusta saatan tehdä töitä miltei ympäri vuorokauden ja ”kävellä ja nukkua yhtä aikaa”, kuten ystäväni tuota hyvin tuntemaansa olotilaa osuvasti kuvaili.

Tuntuu tietysti järjettömältä näännyttää itsensä henkihieveriin työtahdillaan viimeiset viikot ennen näyttelyaikaa. Työnhän olisi voinut aloittaa halutessaan jo vaikka puoli vuotta aikaisemmin, jos vain olisi osannut tehdä kurinalaisia työpäiviä hallitusti ja hiljalleen näyttelyyn tähdäten. Jostain syystä se vain ei luonnistu minulta. Tarvitsen lähestyvän deadlinen kuumotuksen, jotta saan aikaiseksi muutakin kuin vain suunnitelmien epämääräistä pyörittelyä päässäni.

Kaiken lisäksi en välttämättä vielä kuutta kuukautta aikaisemmin tiedä, mitä projektiltani haluan, tai vähintäänkin mieleni muuttuu sinä aikana moneen kertaan. Minulle saattaisi käydä kuten ystävälleni: hyvästä aikomuksesta huolimatta tulisin hylänneeksi kaiken huolella tekemäni työn ja keksisin jotain aivan muuta viime hetkellä – ja kiire tulisi joka tapauksessa.

Viime päivinä olen ollut kiusallisesti umpikujassa erään tulevan teokseni kanssa, josta on selvinnyt minulle vasta toteutustapa, sijoituspaikka ja jonkinlainen teemallinen lähtökohta. Mitään konkreettista en ole saanut aikaiseksi, vaikka teoksen pitäisi olla valmis jo neljän viikon päästä. En oikein ole edes tiennyt, miten työn aloittaisin. Olen syyllistänyt itseäni saamattomuudestani ja päätynyt sen myötä vain entistä enemmän jumiin.

Onneksi parhaat oivallukset tulevat silloin, kun niitä vähiten odottaa. Siis silloin, kun ei edes yritä.  Teen parhaillaan remonttia kalliolaisessa yksiössäni, ja vanhan maalin rapsuttaminen mekaanisella kaapimella irti lattialautojen reunoista osoittautui hämmästyttävän hedelmälliseksi hommaksi. Raapimisen raastava ääni pakotti pitämään kuulosuojaimia, ja niiden myötä eristäytyminen omien ajatusten keskelle kävi erityisen nopeasti. Yhtäkkiä jokin hukassa ollut palapelin pala loksahti päässäni paikoilleen ja tiesin tarkalleen, mistä minun tulisi teokseni valmistelu aloittaa. Toisinaan näköjään tarvitaan keskittymistä johonkin aivan muuhun, jotta taiteellinen työ nytkähtäisi liikkeelle.