Aki Turunen: Muutama huomio Murakamista

Japanilaisen kirjailijan Haruki Murakamin (s.1949) teokset ovat imaisseet minut sivuilleen. Olen lyhyessä ajassa ahmaissut hänen tuotannostaan neljä teosta: Suuren lammasseikkailun, Norwegian Woodin, 1Q84-trilogian ja Kafka rannalla -romaanin. Murakamin tekstissä kiteytyy paljon, mikä tekee taideteoksesta hyvän minulle taiteen kokijana.

Aistin Murakamin tekstissä kiihkeän sisäisen motivaation kirjoittaa. Tunnen sormissani, että on tehnyt mieli luoda. Sisäisen motivaation tunnistaa väläyksennopeasti – laskelmoinnin niin ikään. Kirja jää kesken, jos huomaan, että kirjailija on halunnut sujauttaa tekstiin jotain oletettavasti vakuuttavaa, kuten kuulentojen merkityksen pohdintaa ihmiskunnalle vuodelta 1969. Kokijana vaistoan luomisen eetoksen. Vainu ihmetyttää, mutta antaa potkua intuitiiviseen luomisen tapaan maalatessani.

Tajuan taidemakuani: haluan kokea jotain itse koettua omalla kielellä ilmaistua. Makuni pysyy niin kuvataiteessa kuin kirjallisuudessakin. Kysymykset palaavat itseilmaisuun. Ohjelmallisemmin esimerkiksi kuvan ontologiaa tarkastelevat kuvataideteokset jättävät oloni vajaammaksi ja puhuttelevat etuotsalohkoani. (Arvostan kaikenlaista tekemistä yhtä paljon – maku ei liity siihen.) Murakamin tekstissä hämmästyttää, miten kirjailija on valloittanut niin laajan piirin itseilmaisunsa palkeeseen. Sisältä luomisen tuntua ei voi feikata, koska nälkä ei herää toivomalla. Mietin Murakamin tekstissä mielikuvituksen voimaa: Tapahtuuko sittenkin, että kirjailijan kuvittelu lasittuu niin vahvaksi, että se muuttuu todeksi, ja lukija uskoo kuvitellun eletyksi ja koetuksi?

Pidän kuvailusta Murakamin teoksissa. Kuvailu muistuttaa goottilaista katedraalia. Gotiikan katedraalissa koristeita ei ole liimattu laastin pintaan, vaan ne kannattelevat rakenteita. Ajattelen vaikkapa Sainte-Chapelle -kappelia Pariisissa, jonka jalokivihehkuiset lasimaalaukset kantavat seiniä siinä missä ristiholvaukset tähtimaalatuissa ruotekatoissa. Tiheästä aluskasvillisuudesta versoo viljava puska, ja suuri koneisto liikahtaa syrjäisen hammasrattaan pyörähtäessä; Murakamin tekstissä kuvailu värisyttää aisteja: väriä, makuaistimusta, ääntä, tuntumaa; kipua.

Ruoka on asia sinänsä. Ruuan valmistamisen ja sen syömisen äärelle pysähdytään kaikessa rauhassa. Japanilainen kulttuuri tulee tutuksi hellalta. Ruokien nimet maistuvat suussa annosten tavoin. Miltä maistuvat ninjin shirishiri tai umeboshi? Ruokaa syödään antaumuksella mutta siitä myös pidättäydytään: Pohdin, harjoittavatko henkilöhahmot hara hachi buta tietämättään: Ruotsinlaiva-annosta harvemmin vetäistään, kahdeksankymmenprosenttisesti täysi vatsa riittää ihan hyvin.

Kuntoilu tapahtuu yksityisesti. 1Q84-trilogiassa päähenkilö Aomamen treeniohjelma käsittää kotikuntoilua, itsepuolustusta ja erityisesti venyttelyä. Ryhmässä ei sen kummemmin remuta. Aomame venyttelee omassa rauhassaan suunnitelmallisesti. Lukijan onnistuu miltei laskea ja kerätä talteen Aomamen hikipisarat, kun hän kaartuu sitkeästi venyttelyasentoonsa.

Nautin, että Murakamin tekstissä soi J. S. Bach. Erityisesti valotetaan fuugia, soitettiin ne sitten pianolla tai kitaralla. Rakastan fuugia. Moniääninen soolosoittimen musiikki, useat, kolme, neljä tai jopa viisikin eri ääntä, melodialinjaa soivat keskustellen ja kutovat musiikin pitsiksi, josta ei erota päätä tai häntää, saati vyyhdistä itseään. Bachin sävellysten BWV-luettelonumerot pongahtavat aukeamilta huutomerkkeinä.

Sprezzaturan japanilainen versio ilmenee Kafka Rannalla -romaanissa Neiti Saekin vaatetuksessa, tai Aomamen pukeutuessa Junko Shimadan vihreään jakkupukuun ja Charles Jourdanin ruskeisiin avokkaisiin. Hienostuneet materiaalit eivät laskeudu jäykkään pönötykseen, vaan niissä näkyy sekä huolettomuus että ajaton maku.

Murakamin teosten anakronia iskee. Limittäiset, lopulta yhteen nivoutuvat kertomukset muistuttavat minua maalaamisen välineen anakroniasta. Se mikä yksittäisenä kuvana tuntuu umpimähkäiseltä roiskaisulta arvaamattoman kosmoksen kitaan, hitsautuu kokonaiseksi kimpuksi taidenäyttelyä kootessa: Silppu asettuu kyllä kokonaisuudeksi, eikä sitä tarvitse murehtia etukäteen työhuoneella. Iloa taiteilijalle antaa ehkä vaihe, kun alkaa tajuta, mitä kokonaisuutta on maalaamassa: Antaako sen johdatella vai vangita tekemistä, vai miten sen antaa? Entä risteävätkö Murakamin kertomukset sellaiseen solmukohtaan, kuin lukiessaan toivoo, vaiko ihan toisille uomille?

Olen ajatellut yhä enemmän, että luovuus on assosiaatioiden tekemistä: Taiteilija liittää toisiinsa kuulumattomat asiat yhteen, ja mielikuva raukeaa. On kuitenkin erilaisia assosiaatioita. Murakamin tekstin yhdistelmät luiskauttavat mieleeni ajatuksen groteskista: Hätäuloskäyntitikkaat tokiolaisen moottoritien keskipenkereellä, viskipulloetiketin pahojaan tämän- ja tuonpuoleisen välitilassa kyhäilevä Johnny Walker tai puhumaan kykenevä Goma-kissa tuovat toden totta mieleen antiikin harpyijat sun muut kokoonpanot.

Valitettavasti Murakami aiheuttaa minulle myös päänvaivaa kirjahyllyssä odottavan vielä lukemattoman romaanin verran. En uskalla alkaa lukea kirjaa, koska pelkään, että Murakamin hyvä teksti loppuu joskus kokonaan. Tämä tuntuu katkeransuloiselta, koska tekisi jo mieli avata kansi. Muistutan itseäni, että hyvä teksti voi saada minut masentumaan, koska tunnen lukukokemuksen niin voimakkaasti. Ehkä minun ei kannata lukea tuota romaania ainakaan ihan pian, koska ajattelin nauttia kesällä paljon jäätelöä. Toisaalta Murakami on nimennyt teoksensa Maailmanlopuksi ja ihmemaaksi. Nimi vihjaa paljon, mutta joissain tuomioissa teos on kuulemma ihan kökkö. Mitäköhän kannattaisi?