Tuula Närhinen: Kaikki joukolla museoon, jonossa mars!

Fondation Louis Vuitton. Kuva Tuula Närhinen

Fondation Louis Vuitton. Kuva Tuula Närhinen

Taidemuseot pyrkivät turvaamaan toimintaedellytyksensä tähtinäyttelyiden vetovoimalla. Museokenttää hallitsee eräänlainen spektaakkelitalous: megayleisöjen tavoittelu ja voimakas panostus näyttelyiden mainontaan. Tästä tuoreimpina esimerkkeinä Helsingissä vastikään nähdyt Yayoi Kusaman, Niki de Saint-Phallen sekä Amadeo Modiglianin tuotantojen läpileikkaukset. Sama ilmiö tuntuu toistuvan maailmalla suuremmassa mittakaavassa.

Väenpaljous Fondation Louis Vuittonin edessä Bois de Boulognessa muistuttaa lentokenttien karjalaumoja. Pariisilaiset ovat järjestäytyneet kiltisti karsinoihin odottamaan netistä kauan sitten varaamaansa aikaikkunaa yhteen syksyn rummutetuimmista näyttelyistä. Esillä on rekonstruktio venäläisen keräilijän Sergei Šukinin taidekokoelmasta. Kun en muuta keinoa keksi, turvaudun edesmenneen äitini vielä voimassaolevaan pressikorttiin ja kiilaan lehtinaisena härskisti jonojen ohi sisään. Frank Gehryn suunnittelema luksustaidepalatsi pullistelee liitoksissaan: kansan kulttuurinälkä ”modernin taiteen ikoneja” (Icônes de l’art moderne) kohtaan on suorastaan liikuttavaa. Ihmismassa matelee teosten ohi katkeamattomana nauhana ääriään myöten täysissä saleissa. Pysähtyä ei juuri voi toisten kulkua häiritsemättä. Välillä katsojien virta patoutuu, ja eteeni nousee selkien muuri. Tukkeuman syynä on opas joka selittää ryhmälleen kuinka teos tulee nähdä: mitä taiteilija onsitä maalatessaan ajatellut, mitä värit ja siveltimenvedot merkitsevät ja kuinka ne on liitettävä taidehistorian kaanoniin. Non merci, en nyt halua ääniopasta enkä myöskään ole erityisen kiinnostunut keräilijän henkilöhistoriasta. Ja pardon, mahtuisiko tähän väliin – saisinko katsoa teosta?

Sama toistui Centre Beaubourgin (Pompidou-keskuksen) suuressa Magritte-näyttelyssä. Vaikka yritin ajoittaa käyntini netissä suositeltuun ”hiljaisempaan” ilta-aikaan, tungos muistutti Venetsian Biennaalin avajaisia. Ihmismassat estivät teosten lähestymisen ja happi uhkasi loppua saleista. Puikkelehdin perheiden, ystäväporukoiden sekä opastettujen ryhmien välistä nähdäkseni edes vilauksen maalauksista, mutta turhaan. Olin jo luovuttamassa kun silmiini osui joukkio tismalleen samanlaisiin hyvin istuviin pukuihin sonnustautuneita nuoria miehiä, kaikki ilman solmiota. Porukka oli kuin suoraan Magritten teoksesta repäisty. Samasta puusta veistetyt bisnesmiehet olivat vaihtaneet firman ohjelmoimalle vapaalle ja jättäneet kravattinsa museon VIP-asiakkaille varattuun narikkaan. Yksityisopas selitti miesten nyökkäillessä rytmikkäästi voiceoverin tahtiin. Poistuin näyttelystä ilman Magritte-rintanappia, mutta surrealistista kokemusta rikkaampana.

Kaiken tungeksimisen jälkeen huomasin kaipaavani valkoisen kuution rauhaa ja arjesta vieraannuttavaa ilmapiiriä. Jotta voisin tehdä löytöni itse, jotta olisi mahdollisuus kohdata teokset töiden omia ehtoja kunnioittaen. Muistelin hartaudella pölytuoksuisten historiallisten museoiden salaperäistä tunnelmaa. Nostalgiani kohdistui aikaan jolloin museot saattoivat keskittyä sisältöihin valmiiksipureksittujen tuote-esittelyjen sijaan. Museonäkökulmasta pelin henki on selvä. Mainostamalla ennennäkemätöntä sekä paketoimalla taide halutuksi elämystuotteeksi onnistutaan päihittämään entiset yleisöennätykset. Strategia on riskitön, ja kaupallinen menestys turvattu. Mutta taiteesta kiinnostuneen katsojan kannalta tilanne on piinaava: museossa turha haaveilla taidenautinnoista, koska teoksia ei väenpaljouden vuoksi voi lainkaan havainnoida. Mikä sitten massanäyttelyissä houkuttelee? Miksi vaivautua paikalle kun paremmat näkymät kattavampine taustatietoineen saisi mukavammin ja huomattavasti halvemmalla nettiä selaillen?

Tino Seghalin näyttely Palais de Tokyossa. Kuva Tuula Närhinen

Tino Seghalin näyttely Palais de Tokyossa. Kuva Tuula Närhinen

Nykytaide antoi vastauksen kysymyksiini. Tino Seghalin näyttely Palais de Tokyossa osoitti kaltaiselleni (teos)objekti-orientoituneelle introvertille, mistä museovierailussa on oikeastaan kyse. Seghal oli riisunut taidehallin teoksista ja purkanut jopa osan museon kiinteistä rakenteista: huoneet ammottivat tyhjillään ja kellarin katkaistut vesiputket tiputtelivat vettä. Saleihin ei saanut astua omin päin. Näyttelyn keskiössä olivat henkilökohtaiset oppaat tai paremminkin ihmisluotsit, jotka haastoivat katsojaa kysymyksillään ja samalla kuljettivat tilasta toiseen. Luotsi vaihtui joka salin ovella. Vapaaehtoiset avustajat seurasivat toisiaan ikäjärjestyksessä nuorimmasta vanhimpaan. Kävelin tyhjien huoneiden läpi keskustellen kymmenvuotiaan Patricin, nuoren Julien, nelikymppisen Sophien sekä eläkeikäisen Michelin kanssa. Näyttelyluotsit toimivat ”peripateettisina” peileinä: he eivät jättäneet katsojaa rauhaan vaan virittivät aktiivisen dialogin ja heijastivat koulututusti ajatuksia takaisin kuin terapiassa konsanaan. Viimein tajusin museokäynnin annin uudesta näkökulmasta: taiteen yhteisöllinen merkitys oli mennyt minulta täysin ohi. Eihän museoihin tulla teoksia katsomaan vaan toisia ihmisiä, ideana on olla osa suurempaa joukkoa. Taide toimii sosiaalisena liimana ja yhteisöllisenä rituaalina, jonka välikappaleina ovat esillä olevat teokset – tai Palais de Tokyon näyttelyssä ”museo-oppaat”. Tino Seghal tarjoili kanssaihmiset sellaisenaan, silmästä silmään – ilman selittäviä seinätekstejä, esitteitä tai museokaupan oheistuotteita.

 

 

Carte blanche à Tino Seghal, Palais de Tokyo 12.10.–18.12.2016

Icônes de l’Art Moderne. La collection Chtchoukine, Fondation Louis Vuitton 22.10.2016–20.2.2017

Magritte. La trahison ds images, Centre Pompidou 21.9.2016–23.1.2017