Mikko Paakkola: Leffailta Herra Turnerin kanssa

Gavin Nolan: Portrait as the Suicide of Robert Benjamin Haydon Attempt no:3, 2009. Öljy kankaalle, 98 x 80 cm. Kuva: Charlie Smith London

Gavin Nolan:
Portrait as the Suicide of Robert Benjamin Haydon Attempt no:3, 2009. Öljy kankaalle, 98 x 80 cm. Kuva: Charlie Smith London

Kenellekään joka tuntee tuotantoani ei varmaankaan tule yllätyksenä että hurahdin vuonna 2014 ilmestyneeseen William Turnerista kertoneeseen elokuvaan täysin. Mutta syy varmasti tulee: katsoin tämän kolmeen kertaan  Benjamin Haydonin (1786-1846) takia.

Kyseessä on näennäisen pieni sivurooli Turnerin aikalaistaiteilijasta, joka silloin tällöin tapailee mestaria jutellakseen niitä näitä ja purkaakseen sydäntään taloushuolista ja lainatakseen rahaa. Turner ei ole mikään hyväntekijä. Viisikymppinen kuitenkin liuskahtaa, eikä takaisinmaksusta puhuta. Ei hyväntekijä, mutta ihminen.

Itsessään Turnerin tarina ei tarjoa dramatiikkaa. Elämässään menestynyt taidemaalari. Tietenkin mukana on lapsenruokkomaksut,  ilotalot ja muu heteronormatiivinen pakkopulla ja poroporvarien ilkkumiset, mutta mitään suurta draamaa ei löydy Turnerin elämästä eikä elokuvasta. Ja miksi pitäisi: kyseessä on työlleen omistautunut ihminen joka luterilaisittain saa palkkansa. Kaukana ovat Van Goghista revitelleet suuria tunteita ja tappavaa ahdistusta etsivät elokuvatulkinnat tai Milos Formanin Amadeuksen nimellä kulkevan saippuaoopperan Salieri, joka hapannaamaisuudellaan saa Mozartin vaikuttamaan rattopojalta, elokuvahahmona itävaltalaissuuruus muistuttaa enemmän Tom Cruisen baarimikkoa kuin säveltäjää. Merimaalarista kertovan elokuvan korostettu pyrkimys välttää kaikkea melodramaattisuutta kertoessaan suuresta taiteilijasta on yksi elokuvan hienouksista.

Mutta tarinasta löytyy kevyellä siveltimellä piirretty kontrasti. Kuin tyhjästä vihreiden niittyjen ympäröimään saliin ilmaantuu nukkavieru hahmo joka saa huoneeseen kokoontuneet akatemian jäsenet poistumaan. Vain Turner jää jäljelle. Puhe kääntyy rahaan, jota toisella on ja toisella ei. Tämä tarjoaa elokuvaan sen vaatiman jännitteen. Turnerin menestys taidemaailmassa saa negatiivikuvansa, ei suurta vaan pienen, sellaisen vanhanaikaisen kinoruudun kokoisen, ja sen myötä tarina saa sen vastavärin, jonka valossa Turnerin menestys saa kasvot. Oikeat kasvot, sellaiset jotka ovat lihaa ja verta. Ilman surullisen hahmon ritari Haydonia elokuva olisi, loistavasta näyttelijäntyöstään ja epookin olemuksen löytävästä kamerankäytöstään huolimatta lattea historiakuvalema. Ei ole valoa ilman varjoa. Tämän tiesi Turnerkin.

Elokuva tallensi Benjamin Haydonin elämän sellaisena kuin se Wikipedista näyttäytyy: taidemaalari 1700- ja 1800-lukujen vaihteen Lontoosta, aikakaudelta jolloin kapitalismi teki tuloaan ja Kehruu-Jenny muutti maailmaa. Eivätkä kaikki osanneet lukea muutosten lakeja.

Tämän päivän kilpailumaailmassa Haydonin olisi pitänyt olla taattu menestyjä: hän oli asiastaan ehdottoman varma ja lähes sietämättömän innostunut, hän oli periksiantamaton ja vastoinkäymisten kohdatessa hän oli valmis kääntämään suuntansa ja etsi sekä löysi alati uusia markkinoita ja tapoja ansaita elantonsa; hän oli monipuolinen taidemaalari ja uudisti itseään sekä ansaintalogiikkaansa koko elämänsä ajan. Tämä päättyi 60-vuotiaana itsemurhaan.

Uudistumispyrkimykset olivatkin pakon sanelemia, hän ei etsinyt uusia taiteelisia sisältöjä. Hän etsi rahaa ja tämä ajoi hänet aina uusiin ja uusiin aluevaltauksiin. Elokuvassa hän tosin kysyi Turnerilta, kyllästyttääkö tätä maalata alituisesti näitä samoja merimaisemia. Turner sanoi että ei. Ja keskustelu oli käyty.

Haydonin krooninen taloudellinen ahdinko oli hänen moottorinsa. Leipää ylivelkaantuneeseen pöytään, siinä verraton monipuolisuuden lähde. Start-up-yrittäjyydessä on  etunsa verrattuna taidemaailmaan, sillä start-upeissa etsitään business-enkeleitä ilman vakuuksia, siellä voi olla innovatiinen ja uudistuva rahoittajan laskuun, taidemaailmassa velkojan. Tai taidetoimikunnan. Haydon kuluttikin ajan tavan mukaan useasti aikaansa velkavankeudessa, siis aivan aikuisen oikeassa vankilassa jonne laitetaan pahat pojat ja ne jotka eivät velkojaan maksa. Ja tähän hänet ajoi apurahan loppuminen. Hän nimittäin sai opintoihinsa ja opintojen jälkeenkin perheeltään syytinkiä, jonka isä sittemmin syystä tai toisesta katkaisi, Wikipedian  mukaan siksi että poika tienasi. Tiedä sitten. Ei ainakaan tienannut tarpeeksi, joten seuraavaksi sitten pikavippien pariin. Ja sen maailman me tiedämme.

Kun verrataan Haydonin perhettä suomalaiseen taiteen edistämiseen, ymmärrämme, miksi Haydonin elämäntarina voisi kiinnostaa suomalaista kulttuurihallintoa. Tai sen ainakin pitäisi. Apurahojen hyvä puoli on se että taiteilija voi taiteilla, huono puoli on se että apurahakausilla on aina loppunsa. Turnerin tarina on hallinnollisesti vähemmän kiinnostava, meillä taiteen myyminen kun on edelleenkin tabu ja Turnerin menestys oli kaupallista, siihen ei liittynyt apurahakaavakkeita eikä kärkihankkeita. Tosin siihen liittyi isä, uskollinen assistentti, ystävä ja asuinkumppani. Turnerin isäsuhde näyttäytyy läheisenä. Ei taloudellisena. Myös Haydonin elämänkaarta hallitsi tämän isäsuhde. Hän sai kotoaan tuekseen 200 punnan vuosittaisen avustuksen joka riitti ylläpitämään säädyllistä elämää. Summa vastasi suurinpiirtein suomalaista vuosiapurahaa ja Haydonin perheellä, jonka pää oli hyvin toimeentuleva kirjapainoalan ammattilainen, olisi ollut varaa jatkaa tätä, ainoaa lasta ei olisi tarvinnut syöttää pankkiireille. Sen sijaan häntä olisi voinut syöttää, vielä aikuisena lapsenakin. Sillä sitä hän oli.

Benjamin Haydon osoitti varhaisista vuosistaan lähtien akateemisia taipumuksia, ja kaikista älyllisistä ponnisteluista vetoavinta hänelle oli kuvataide. Nyt voisimme kuorossa sanoa että ihanaa, eläköön lasten ja nuorten kuvataidekoulutus ja kaikki muukin, mukula laitetaan Lontooseen kunnon oppiin eli Kuninkaalliseen Taideakatemiaan toteuttamaan itseään ja unelmiaan. Ja siellä nuori mies loisti; opettajatkin ihmettelivät, milloin tämä työmyyrä ehtisi syömään, nukkumisesta puhumattakaan. Nelisenkymmentä vuotta myöhemmin näimme sitten, mihin unenpuute voi johtaa.

Kaikki olisi voinut käydä toisinkin. Alku oli menestys. 21-vuotiaana hän sai teoksensa ensi kertaa esille akatemian näyttelyyn, ja tämä myytiin välittömästi ja tilauksia nuorelta sekä lupaavalta maalarilta alkoi sadella ja oppilaiksi pyrkiviäkin oli valittavaksi asti. Ja kyllä hän valitsikin, ne parhaat päältä joista myöhemmin tuli tähtiä taivaalle. Ja isä ajatteli että nyt poika on itsenäinen. Ja sitten tuli vastaan kohtaus, joka on loistavasti kuvattu elokuvassa.

Kuninkaallisen taideakatemian vuosittaisessa katselmuksessa Haydonin teos ripustetaan pääsalin ulkopuolelle eteisaulaan. Sieltä löytyi ilmeisen juhlittu Turnerkin ja pari muuta lontoolaisen taidemaailman merkkihenkilöä, joten seuran pitäisi kelvata. Haydon saapuu paikalle ja vetäisee nenäänsä herneen. Hänen nerokkuutensa on mitätöity vaatimattoman salin vaatimattomaan nurkkaukseen, ja hän aloittaa lakkaamattoman marmatuksen, jonka seurauksena arvon herrasväen on pakko ohjata taidemaalari näyttelytilan ulkopuolelle. Näyttävä ja mieleenpainuva turhautumisen osoitus. Akatemian väki päivittelee. Ei se niin huono paikka ollut. Ja olihan itse herra Turnerkin samassa salissa. Kohtaus kertoo sen, mitä tuli tapahtuneeksi. Haydon tuli ajaneeksi itsensä ulos seurapiireistä. Sillä ei olisi niin väliä elleivät puurot ja vellit tulisi sieltä. Ja tämä on taidemaailmassa anteeksiantamatonta, sillä taiteen maailmassa pelin säännöt kuuluvat hyvän maun piiriin: kaikkien on ne tunnettava vaikka niistä ei puhuta. Aivan samoin kuin Jean Renoirin elokuvassa, jossa lentäjäpoika otti tosissaan aristokraattien leikin jota kukaan muu ei ottanut tosissaan, ja menetti näin henkensä väärinkäsitysten siivittämässä ampumavälikohtauksessa.

Niin Haydonkin menetti.

Tässä kohtaa tulee pohtineeksi maallista vaellusta ja sen kulkua. Charles Dickens kieltäytyi tuntemasta minkäänlaista myötätuntoa tätä väärin valittua kutsumustaan seurannutta haihattelijaa kohtaan. Hän tosin antoi tunnustusta järkähtämättömyydelle, joka miltei saattoi uskomaan hänen kykyihinsä, vaikka lopultakin kyseessä oli kirjailijan mukaan vain huono maalari. Ensitutustumisen jälkeen olin valmis allekirjoittamaan tämän; ei mikään säkenöivä kyky. Ja sitten suhteutetaan hieman ja muistellaan mitä kaikkea löytyy maailman museoista. Sekä brittien oma kansallisgalleria että maailmanmainetta nauttiva Louvre ja mitä todennäköisimmin kaikki muutkin museot ovat merkkiteostensa lisäksi täynnä keskinkertaisuutta. Kyllä sitä heikompaakin taidetta maailmaan mahtuu, ei tarvitse olla nero tullakseen työllään toimeen. Siitä löytyy esimerkkejä riittämiin. Siksi Haydon näyttääkin ampuneen itseään nilkkaan julkisella tunteenpurkauksellaan. Ja huomataan vielä: elokuvan todellinen nero eli herra Turner oli perin säädyllinen aristokratian seuralainen, ja tätä menestys seurasi. Hyvät tavat kunniaan. Pätee myös nykyaikaan, itse kunkin on silti mietittävä, mitä hyvillä tavoilla missäkin tarkoitetaan. Keskikaljabaarissa huonoa käytöstä on tilata shamppanjaa, taidenäyttelyn avajaisissa urputtaa kuraattoreille.

Elokuvassa Haydon ilmaantuu vielä kerran todistamaan kurjuuttaan. Tai ei niinkään, hän yrittää lyhentää velkojaan ja palauttaa edes osan arvokkuuttaan kohtauksessa, jossa hän toteaa joutuneensa hautaamaan lapsistaan viisi köyhyytensä vuoksi. Kuvakulma kertoo miehestä, jonka on ollut pakko  niellä ylpeytensä eikä Turner tarjoa tähän muutosta. Hän ei anna tälle tilaisuutta lyhentää velkaansa, hän pyyhkii sen pois, samoin kuin Haydonin. Elokuva etenee ja keskittyy aiheeseensa eli merimaalariin ja tämän myöhäisiin vuosiin. Viimeisinä sanoina saammekin sitten kuulla, mikä aurinko oikeastaan on. Se on Jumala.

Näin ei ollut Haydonin maailmassa. Tai ehkä hänen aurinkonsa oli vain pilvessä. Riitaannuttuaan akatemian kanssa, hän besserwisseröi omille akatemiasta riippumattomille asiakkailleen ja oikoi heidän käsityksiään kreikkalaisen veistotaiteen luonteesta sillä seurauksella, että hän menetti mahdollisuutensa pompöösien historiallisten maalausten markkinoilla. Tämä oli hänen leipälajinsa. Mutta Haydon ei luovuttanut. Näppäränä miehenä ja velkajärjestelyjä hoitavan asianajajansa neuvosta hän siirtyi muotokuvamaalauksen pariin, ja saikin tällä alalla paikkailtua talouttaan aina siihen asti kunnes liiketoiminta laajeni liikaa ja hän joutui kritiikin teilaamaksi. Itse hän kehitteli syyksi salaliittoteorioita, ehkä syystäkin. Tähän väliin mahtuu myös menestyksellinen kokeilu kantaaottavan taiteen alalla, sillä velallisen vankilakäynneistä inspiroituneet maalaukset löysivät oman marginaalisen ostajakuntansa. Mutta se oli valitettavan marginaalinen.

Hän oli kuitenkin monialainen mies, jolla oli sana hallussaan. Opetuskokemuksensa myötä hänestä oli kehkeytynyt lyömätön puhuja, ja hän matkusteli ympäri kuningaskuntaa luennoimassa, eikä millään nimellisellä korvauksella. Lisäksi hän ymmärsi liiketoiminnan päälle sen verran, että pyrki luomaan oman prosenttiperiaatteensa valtakunnan julkisiin rakennuksiin, joita tulisi koristaa imperiumin suuruutta korostavin historiallisin maalauksin. Loistava idea, joka levisi luentojen myötä ja sai jalansijaa hallinnossa, ja varsinaisen h-hetkensä Haydon koki tulleen Westminsterin palatsin leimahdettua liekkeihin vuonna 1834. Jälleenrakennusbudjettiin mahdutettiin taidehankinnat, ja vankasti julkisen taiteen ja etenkin Westminsterin palatsiin sijoitettavien julkisten teosten puolesta saarnannut historiallisten aiheiden maalari jätti luonnoksensa raadin arviotavaksi – vain nähdäkseen omien oppilaidensa jyryttävän hänet ulos.

Hänen arkkunsa alkoi sulkeutua yksityisnäyttelyssä Piccadillyllä niin kutsutussa Egyptiläisessä Hallissa. Uransa aikana hän oli esitellyt teoksiaan useaan kertaan täällä, mutta viimeisin esiintyminen keräsi vain 133 katsojaa siinä missä amerikkalainen sirkuskääpiö ”kenraali Peukku-Tom” löysi yli kymmentuhatpäisen yleisön. Nämä ovat niitä ajan merkkejä joihin ei muutosta näy. 2000-luvun suomalainen museomaailma toimii kävijämäärälaskurin perusteella ja samaan pyritään taiteellisissa arvioinneissa. Käytännöllinen kriteeri, taiteesta ei tarvitse olla mitään mieltä.

Siinä pelin säännöt ja kuula kalloon. Mutta Haydonin elämäntarina on kohtalonomainen, epäonnen airuena hän vei roolinsa loppuun asti: viimeiset laukauksetkin menivät pieleen, kenties ampuma-aseen liian pienen kaliberin takia siitä syystä että  rahat eivät riittäneet parempaan, ja Haydon joutui viimeistelemään työnsä leikkaamalla itse kurkkunsa auki.

Surullinen ja uskomaton tarina.

Haydonin elämän kiertokulku alkoi hahmottua filmissä vasta toisella katsantokerralla oltuani ensinäkemällä täysin päähenkilö Turnerin lumoissa, eikä ihme. Kiehtovasta maalarista kiehtova elokuva. Uudelleen nähtynä Haydon nousi ensin esiin esteettisenä ominaisuutena, ei henkilönä joka joskus on ollut olemassa ja tehnyt työnsä ja sen mitä sitten ikinä tekikään. Hän näyttäytyi samassa roolissa kuin tarjoilija Louis Mallen elokuvassa Ilta Andrén kanssa, jossa polveilevan dialogin keskeyttivät tarkkaan harkituin väliajoin pöytään saapuvat ruoka-annokset. Haydonin hahmo piti elokuvassa jännitettä yllä.

Joten pitihän siihen tutustua, ja elämäntarina oli tyrmäävä. Tosielämän kontrasti menestystarinoille. Koskettava taival, johon ei voi suhtautua välinpitämättömästi. Vaikka hänen tarinansa ei kuulu taidehistorian suuriin kertomuksiin ja tragedia jää pieneksi ihmiskohtaloksi muiden pienten ihmiskohtaloiden joukkoon, tätä ei voi sivuuttaa olankohautuksella. Siksipä Mike Leigh hänet elokuvaansa sijoittikin, ja kannattaa pitää mielessä että myöhempien aikojen Benjamin Haydon on kuin onkin kulttihahmo, riippumatta Charles Dickensin käsityksistä hänen maalarinlahjoistaan.

Aloiteltuani Herra Turnerin parissa näin itseni jonkinlaisena hänen postpohjoisena vastineenaan,  horisontin taakse tuijottavana romantikkona; kolmatta kierrosta lopetellessani mietinkin jo, olenko kenties sittenkin se pakkomielteisiä historiamaalauksiaan tuhertava ja velkojien koukussa rimpuileva Haydon. Ja ruudun himmetessä sen kolmannen kierroksen päätyttyä totesin, etten ole kumpaakaan eikä kukaan muukaan. Meillä kullakin on yksi ja ainutlaatuinen ja oma elämämme tämän saman auringon alla, joka joidenkin mielestä on Jumala, joidenkin muiden mielestä pelkkä aurinko. Voisimme elää sen kuin William Turner tai päättää sen kuten Benjamin Haydon. Paitsi ettemme voi. He tekivät sen jo. Omamme me elämme ihan itse. Ja sillä sipuli.

Eli that’s all folks. Jätän blogikirjoittelun tältä erää ja siirryn valtion 1-vuotisen taiteilija-apurahan pariin. Ehkä vuoden päästä nähdään joskos apurahakauden päätteeksi teen Haydonit ja kirjoitan maksuttoman lainahakemuksen netissä sadan prosentin todellisella vuosikorolla ja alan kierrellä ympäri maakuntia luennoimassa maalaustaiteesta, poltan sitten Säätytalon ja tarjoan teoksiani entisten oppilaitteni reputettavaksi pelleviihteen vallatessa taidehankintojen määrärahat. Lopulta pidän retrospektiivin Taidehallissa yleisönäni ainoastaan Ala-Lemun vapaapalokunnan taidekerho (paikka löytyy Turun liepeiltä), viimeisillä rahoillani ostan  sitten ilmakiväärin jolla ammun itseäni vasempaan pakaraan päästäkseni nauttimaan hoivataiteesta julkisen terveydenhoidon parissa. Tai ehkä teenkin Turnerit ja luotan maksukykyisen aristokratian hyvänsuopuuteen, kun maan ja taivaan väliin piirtyvällä viivalla on se oma seireeninlaulunsa. Niin kutsuttu yleinen elämänkokemus kehoittaa kuitenkin luottamaan mieluummin mihin tahansa muuhun, vaikkapa taidekritiikkiin. Joten ehkä mennään Demarin arvostelija Seppo Heiskasen sanoin viimeisimmän näyttelyni yhteydessä: ”…Mieleen tulee William Turner, englantilainen värimaalari kahdensadan vuoden takaa. Vertailuja voi aina tehdä, mutta omillaan Mikko Paakkola työtään tekee.”

Kiitokset vielä yhteistyöstä Miisa Pulkkiselle. Ja Taiteen edistämiskeskukselle ja siellä erityisesti kuvataideasioista päättävälle toimikunnalle tai jaostolle tai mikä-ihme-se-nyt-onkaan sairaan mahtavat kiitokset. Ihan sikana.